Pari aamua sitten alkoi sataa. Sisällä. Vaatehuoneessa. Ropina muuttui lorinaksi. Yläkerran vesivahinko kasteli meidän vuokra-asuntomme asumiskelvottomaksi. Ironista, että nämä asunnot valmistuivat vasta neljä kuukautta sitten. Se niistä kauniista, tummista laminaateista. Hei hei, pakastavedetyt kodinkoneet ja kylpyhuone, jossa ei ennen meitä ollut kukaan muu kylpenyt.
Tiedät, ettei vessapaperin loppuminen kriittisellä hetkellä ole maailmanloppu, mutta harmittaa se silti. Kieroa on se, että vaikeina aikoina on terveellistä muistuttaa itseään pahemmista vaihtoehdoista. Asiat voisivat aina olla huonommin ja itsensä pelottelu nopeasti ja graavisti palauttaa asiat oikeaan perspektiiviin. Mutta elämän pieniä pettymyksiä ei saa vähätellä. Vitutuksen varalle ei ole vakuutusta. Kukaan ei maksa mitään siitä harmistuksesta, jonka ylimääräinen muuttorumba aiheuttaa. Parin päivän paniikki, asunnon etsiminen, korkeiden vuokrien ja kämäisten kämppien päivittely. Mutta tällaisena päivinä on yksi asia, joka erottuu taustastaan paremmin, kuin sellaisina ihan hyvinä, tavallisina ja tasaisina päivinä: ystävät. Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän? Ja voi herran jestas, miten upea aviomies!
Haetaanpa ne muuttolaatikot kaverilta lainasta. Soitetaanpa taas Hiirosen Nesteelle ja varataan muuttokärry. Asuntojakin löytyi hädän hetkellä useampi, ettei ollut pakko ottaa ihan ensimmäistä, pienintä ja kuppaisinta. Aamulla kävimme katsomassa kunnan rivarikaksiota, jossa voi asua niin kauan, että menee sitten kerralla ison asuntolainan kanssa naimisiin. Sähkösopimus, muuttoilmoitus. Tämähän alkaa jo sujua. Voi kun ei tarvitsisi montaa kertaa elämässä enää muuttaa.
Huh, kukaan ei hukkunut. Olemme elossa! Olemme nuoria! Olemme terveitä! Eikä onneksi ollut oma. Vaihtelu virkistää, mutta ei neljän kuukauden välein. Minä tahdon muuttaa silloin, kun minä tahdon muuttaa, enkä ikinä viikon varoitusajalla. Minut on ajettu pihalle kodistani, ja vaikka asiaan suhtautuisi kuinka optimistisesti, primitiivinen epävarmuus muljuaa jossain alitajunnassa. Toiveikkuuden vastakohta onkin pelko. Uudet naapurit vaikuttivat mukavilta. Pihasta saa kivan, kun leikkaa rehottavan nurmikon. Mutta… se pahin pelko: entä jos?
Päätän, ettei minua hetkauta. Minulla on elävä ja hengittävä parisuhde ja aivan mahtava pieni Pietilän perhe. Minulla on sellaisia ystäviä, että menen aivan sanattomaksi, kun koitan kuvailla kiitollisuuttani. Pitävät pimiänä, jos koko ajan toitotan, mutta pitäköön. Sydän, keuhkot, kädet, jalat, toimii, pääkin aivan hyvä. Hyvin on asiat, kesä kasteensa kuivaa. Olen onnistunut pyrkimyksissäni ja näköjään kaiken, minkä haluaa, voi saada. Siksi uskallan haaveilla isosti. Hyvähän se on jokaisen kokea ainakin yksi vesivahinko eläissään. Voi sitten asiantuntevasti kertoa kosteuskartoitusraporteista, vakuutusyhtiöiden ja nyökytellä osaaottavasti, kun jollain muulla tulee vedet niskaan.
