Nukuttiinko täällä viime yönä? Äännähtikö lapsi muutaman kerran, ja rauhoittui vähän pyllyä taputtelemalla? Vai oliko kyseessä koko yön kestävä mäkinä, jolta se nyt aamulla tuntuu? Mikä on se alitajuinen ankeus, joka estää riemuitsemasta uuden päivän tuomista mahdollisuuksista – keskeytyivätkö eskapistiset unet tosielämän pieniin, mutta ehdottomiin vaatimuksiin?
Kuinka kliseinen väärällä jalalla aloitettu aamu voidaan pelastaa kehityskelpoiseksi maanantaiksi? Ulkona on yli kaksikymmentä astetta pakkasta. Toisaalta se on aika paljon vähemmän kuin yli kolmekymmentä. Mutta silti aika paljon 1-vuotiaalle ulkoilijalle. Ja erityisesti villapaidattomalle dalmatiankoiralle.
Mitä hauskaa keksitään?
Pietilä, päivää 