Minun on vaikeaa käsittää surullisen yleistä alle 4-vuotiaiden lasten vanhempien eroamista. (Kaikki seuraava pätee myös yli 4-vuotiaiden lasten vanhempiin ja lapsettomiin pareihin.) Erot ovat tragedioita, joissa ei ole voittajia. Isoja, sopimattomia riitoja, joiden jälkeen ei pussattukaan enää ja menty kaikki yhdessä nukkumaan. Eroavat vanhemmat ovat kuin itsemurhapommittajia, jotka eivät ymmärrä räjäyttävänsä samalla viattomia sivullisia. Sekä aikuisista että lapsista tulee kiertolaisia, jotka eivät osaa luottaa minkään asian pysyvyyteen.
Kuitenkin yhdeksän kuukautta ennen rakkaudenhedelmän pullahtamista maailmaan on suhde ollut sen verran kuosissaan, että jälkeläinen on pantu alulle. Puuttuuko ihmisiltä pitkäjänteisyyttä? Miten kaikki niin ihana onkin yhtäkkiä niin päin helvettiä? Miten maailman ihanin mies tai nainen onkin yhtäkkiä yksi ruma perkele? Miten toinen onnistuukin niin lannistamaan, latistamaan ja viemään kaiken elämänilon, puristamaan mehut irti siitä, jota sanoi rakastavansa? Se, joka teki joskus hulluksi hyvällä tavalla, tekee nyt pipipääksi pahalla tavalla?
Vanhempien ero on lapselle valtava stressitekijä, mutta niin on jatkuvasti riitaisessa perheessä eläminenkin. Kenellä on vastuu siitä, että kotona on hyvä olla? Miten saada aikaan rento rakkauden ilmapiiri? Onko kaikilla paha mieli? Mitä varten täällä ollaankaan?
Meillä jokaisella on vastuu omasta onnestamme. Jos puheenlahjamme ja kuuntelemisen taitomme ovat niin köyhät, ettemme yhden lajitoverin kanssa pärjää, niin miten tilanne mahdollisesti voisi olla sen kummempi jonkun muun kanssa – tai yksinkään? Oletko oikeasti onneton kumppanin takia vai voisiko syynä olla se, että sinä ihmisparka et tiedä itsekään mitä haluat? Haluat pakoon pahaa oloa, mutta et käsitä, että se sama oma ongelmasi odottaa sinua myös parisuhteen ulkopuolella?
Eroa miettivät, menkää itseenne! Ja yhtä lailla paskassa parisuhteessa marttyyreinä elävät zombiet! Pitäkää pintanne ja tehkää itsestänne onnellisia ja urputtakaa vasta sitten kurjaa elämäänne puolisollenne. Puolison tehtävä ei ole tehdä toista onnettomaksi tai onnelliseksi.
Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin.
(maistraatin vihkikaavasta)
Riittäisikö kunnioittava käyttäytyminen? Monesti omaa puolisoa kohtelee kuin ilmaa – tavalla, jolla ei kohtelisi ketään muuta tällä planeetalla. Se toinen ihminen on kuitenkin ihan vapaaehtoisesti alkanut kanssasi leikkimään kotista. Pitäisikö kiinnostaa vähän enemmän, mitä toiselle kuuluu? Miten toisen tyytymättömyys suhteeseen – ja lopulta eropäätös – tulee yllätyksenä kuin salama kirkkaalta taivaalta?
Minä olen päättänyt katsoa loppuun asti, miten tässä käy. Minä en ainakaan ole se, joka antaa periksi tai lopettaa yrittämisen. Pidän kiinni siitä, että kaikilla perheenjäsenillä on sama sukunimi ja sama osoite. Nukutaan välillä eri huoneissa, jos se sen vaatii, mutta pysytään yhdessä. Minä olen valmis aina pyytämään anteeksi, kuuntelemaan ja etsimään hyviä puolia. Eihän kyse ole mistään muusta kuin tahtomisesta! Kaiken se kestää, vaikka tekee kipeää, niin toivon että jonain päivänä katson taaksepäin, että oli se sen arvoista.
Toivon, että olisin vielä joskus puolisolleni samanlainen maailman ihanin nainen, johon hän on rakastunut. Ehkä ehdin suhteen alussa pesemään tukkani useammin kuin nyt, mutta olen minä kuitenkin melko lailla sama emäntä kuin silloin. Omasta mielestäni olen parempi ihminen kuin silloin, paljon epäitsekkäämpi ja kärsivällisempi. En halua, että koskaan tulee sellaista päivää, jolloin syytän miestäni tai lapsiani siitä, että minä en voi tehdä mitä haluan. Minä haluan paljon asioita, mutta kaikista eniten ympärilleni oman rakkaan perheeni. Yhdessä voimme elää mahtavia, pieniä ja suuria seikkailuita!
Pietilä, päivää 