Oletteko kuulleet, että ”elämme suorituskeskeisessä yhteiskunnassa”? Meitä painostetaan joka suunnasta elämään paremmin, emmekä välttämättä päästä itse itseämme yhtään helpommalla. Pitäisi olla yhtä aikaa kuukauden työntekijä vuoden ympäri, täydellinen rakastaja puolisolleen, bestis ystävilleen ja ansaita lapsiltaan vielä se Maailman Paras Äiti-kahvikuppi. Kyllä riittää ihmiselle tekemistä yhteen elämään.
Ei ole mikään ihme, että erilaiset self-help-kirjat menevät kuin kuumille kiville ja jokainen tarvitsee personal trainerin, life coachin ja managerin. Eihän parhaaseen mahdolliseen suoritukseen (eli parhaan mahdollisen elämän elämiseen parhaana mahdollisena ihmisenä) kykene tavallinen ihminen ilman ammattimaista valmennusta. Oman pensasaidan leikkaamisen lisäksi pitäisi vielä pelastaa planeetta. APUA!
Henkinen kasvu! Fyysinen kasvu! Aloita tänään! Ole oman elämäsi toimitusjohtaja! Pystyt parempaan, sanoo Keke Armstrong! Kohta mää sanon sulle, että tsemppiä! Nalle Puhia lainatakseni, ”jos olet pieni puu tuulisen mäen rinteellä niin ole kaikkein paras pieni puu juuri sillä paikalla”. Paras puu, kauhiat paineet!
Onko väärin haaskata omaa potentiaaliaan? Entä jos onkin ihan tavallinen nalkuttava ja pihtaava puoliso, laiskotteleva ja Facebookissa kesken työpäivän luuhaava työntekijä, ystävänpäiväkortin unohtava kateellinen kaveri… Äitinäkin joskus pitää miettiä missä kohtaa voisi oikaista, että ylipäätään jaksaa. Äitiyden kutsumustehtävään antaa niin kaikkensa, että meinaa hävitä olemasta, jos ei välillä saa olla jotain muutakin kuin joka solullaan lastensa tarpeita ympärivuorokautisesti täyttävä ja itsensä unohtava palvelija.
Parempaan pyrkiminen on hyvä asia, jos se antaa iloa elämään. Minusta on lohdullista ajatella, että voin oppia olemaan entistä parempi kumppani miehelleni ja parempi äiti lapsilleni. Haluan ohjata kerta kerralta tehokkaampia kahvakuulatunteja, keksiä toinen toistaan hauskempia Zumba-kuvioita. Haluan pyöriskellä vielä joskus ammatillisen pätevyyden tuntemuksessa. Haluan olla avuksi, haluan olla korvaamaton, haluan olla rakastettu – ei, vielä rakastetumpi! Toisaalta, enkö riitä tällaisena?
On paitsi järjenköyhyyttä, myös epäkunnioittavaa itseään kohtaan tieten tahtoen tuhota omaa kehoaan esimerkiksi tupakoimalla tai lihottamalla itsensä muodottomaksi läskipalleroksi. Sen lisäksi, että tekee tietoisesti jotain haitallista, on pöliää jättää tekemättä niitä asioita, jotka ovat hyväksi. Tekemisen ja tekemättä jättämisen lisäksi skaalaan mahtuu vielä lukematon määrä tekemisen tapoja. On itsetuhoista tehdä yhtään mitään vasemmalla kädellä hutaisten (paitsi jos on vasenkätinen, eikä silloinkaan saa hutaista). Siinä lähtee pian työpaikka alta ja todennäköisesti elämänkumppanikin karauttaa kohta horisonttiin. Miksi ryhtyisimme mihinkään, mitä emme tee parhaan kykymme mukaan?
Miksi siis olla ystävä jollekin tumpelolle, jolle ei halua antaa parasta mahdollista ystävyyttään? Miksi mennä naimisiin jonkun idiootin kanssa, jolle ei halua olla paras mahdollinen puoliso? Miksi tehdä lapsia, jos ei huvita panostaa vanhemmuuteen? Miksi tehdä työtä, jossa ei halua kehittyä?
On hyvä miettiä, mitä tekee ja mitä haluaa tehdä, ja ovatko nämä kaksi eri asioita keskenään. Laiskuus on lahjakkuus. Käyttäkäämme viisaasti annettu aika ja tehkäämme vain sellaista, mistä tai minkä tuloksista todella, todella, todella nautimme. Siitä syntyy onni. Tyytyväisyys on kehityksen loppu ja rappeutumisen alku. Siis miten olla yhtä aikaa tyytyväinen, mutta silti nauttia siitä, että kaikkea ei ole vielä saavutettu, että on vielä jotain haluamisen arvoista?
Pietilä, päivää 