Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2011

Jumalan terve!

Imetysdementiastani huolimatta ymmärrän kutakuinkin eläväni vuotta 2011. Yhtäkkiä säpsähdän – olenko joutunut kivikaudelle? Syynä on evankelisluterilainen nuorten mediakampanja ”Älä alistu”.

Kampanjan keulakuva on yhdentoista minuutin mittaisella videolla äänellään, kasvottomana esiintyvä ”Anni”, nimi muutettu turvallisuussyistä. Anni kertoo olleensa joskus biseksuaali, mutta pyytäneensä Jumalalta apua ja muuttuneensa heteroksi Jumalan ihmeen kautta.

Hyväksy itsesi ja sen jälkeen muutu! Homot voidaan pelastaa!

Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki?

Homoseksuaalisuus on poistettu Suomessa sairausluokituksesta vuonna 1981. Sukupuoleen, rotuun, uskontoon tai muihin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin (kuten seksuaali-identiteettiin) perustuva yleinen syrjintäkielto on yhteinen säännös kaikissa kansallisissa oikeusjärjestelmissä ja kansainvälisissä sopimuksissa, joiden perustana tai tavoitteena on ihmisoikeuksien suojelu.

Kampanja loukkaa minuakin, varmasti kohderyhmän suhteen yli-ikäistä perheenäitiä. Se, että olen naimisissa heteromiehen kanssa, meillä on kaksi lasta, rivitalonpätkä ja punainen farmariauto, ei muuta sitä tosiasiaa että olen biseksuaali ja olen näin tuntenut niin kaun kuin jaksan muistaa. Se, että joku väittää minun jotenkin alistuneen painostuksen alla tähän syvältä kumpuavaan henkilökohtaiseen omistusalueeseen, seksuaali-identiteettiin, on kuvottavaa. Eikö täällä saa olla rauhassa kaappihomo, edes hevon kuusen Niemenrannassa!

En kuulu kirkkoon, joten tämä ei kai minua koske. Huh. Suojelen itseäni pelastukselta!

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Onnellinen loppu on onnellinen alku

Toivoin luomusynnytystä, mutta päädyin leikkuupöydälle molempien raskauksieni jatkuttua yliaikaisiksi. Synnytyksiä ei saatu länsimaisen  lääketieteen keinoin käynnistymään, enkä päässyt toteuttamaan mitään ”Synnytä rentoutuneena”-levyn oppeja. Olisin halunnut kuvitella olevani avautuva kukka, mutta ei sitten.

Molemmilla kerroilla oli tylsää haukotella synnytyssalissa odotellen milloin joku tulee taas ronkkimaan ja toteamaan, ettei kohdunsuu ole avautunut sen enempää. Siinä kiikkustuolissa gameboylla Tetristä pelatessa en tuntenut olevani kosketuksissa luonnon kanssa tai lähellä syntymän maagista ihmettä. Kävi aika pitkäksi sekä minulla että miehellä.

Tehottomien oksitosiinitipalla aikaansaatujen supistusten kanssa kärvistely oli perseestä. En oikeasti keksi nyt mitään sivistyneempää sanaa tähän, koska se oli niin perseestä. Siinä ihmistä vain rääkättiin, eikä minulla ollut mitään motivaatiota koko hommaan, koska jokin minussa sanoi, ettei se lapsi sieltä synny käskemällä. Kyllä minä minun penikkani tiedän, itsepäisiä ovat, mokomat.

Ensimmäisessä sektiossa marraskuussa 2008 saatuani puudutuksen leikkauspöydällä viiden päivän käynnistysyritysten jälkeen tunsin itseni vanhaksi kipeäksi hurtaksi, joka pääsi koirien taivaaseen. Olo ei ole koskaan ollut niin autuas, kun supistuskivut (jotka edelleenkään eivät synnyttäneet yhtään mitään!) loppuivat kuin seinään. Julistin vuolaasti rakastavani kaikkia leikkaussalissa olevia.

Toisella kerralla syyskuussa 2010 sektiopäätös tuli vain yhden päivän synnytysyrittämisellä. Toinen sektio tarkoittaa, että voin lopettaa luomusynnytysfantasiani kolmannen lapsen suhteen. Kahden ikävystyttävän odottelun jälkeen on helpottava ajatus, ettei minun tarvitse enää koskaan joutua tuntikausien oksitosiinitiputukseen. Siinä tilanteessa ei jaksa edes leikkiä olevansa superagentti, josta yritellään kuulustella ulos huippusalaista tietoa.

Hämyisän synnytyssalin jälkeen leikkaussalissa oli vihdoin sopivasti säpinää. Pysähtynyt aika lähti taas tikittämään. Kunnon tiimi, paljon porukkaa. Nyt syntyy eikä jaapata! Hyvä meininki. Molempiin sektioihin sattui samat instrumenttihoitajat (joista toinen oli myös sairaanhoitajaopintojeni työharjoittelun ohjaaja keväällä 2006), joille huikkasin  ”nähdään taas ensi kerralla” kun minua pukattiin viimeksi salista ulos heräämöön vietäväksi.

Leikkaussalin henkilökunta teki laatutyötä. Sektiohaavani ovat kauniit  ja hyvin parantuneet. Olen sitä mieltä, että leikkaussaleissa tehdään tarkinta työtä mm. aseptiikan suhteen, kun taas muualla lämitään infektioportteja (katetreja ja kanyyleita) miten sattuu ilman hanskoja – tähän syyllistyy henkilökuntaa aina synnytyssalista heräämöön ja vuodeosastolle. Tosin ensimmäisen sektioni miespuolinen anestesiahoitaja voisi harjoitella vuorovaikutustaitojaan, vaan mitäpä se harjoittelu auttaa, jos on kelju luonne ihmisellä. Koko muu henkilökunta leikkaussalissa oli aivan sydämellistä – kuin iloinen ympärilläni kotkottava kanalauma, jotka vastaanottivat pikku tipuseni. Lempeää ja lämmintä, ollaksemme leikkaussaliolosuhteissa!

Syytä synnytysten käynnistymättömyyteen ei osaa kukaan sanoa. Jokaisella asiantuntijalla on arvauksensa, mutta totuus jäänee ikuiseksi mysteeriksi.

Oletteko huomanneet, että monesti saduissa äiti kuolee lapsen syntyessä ja juuri sen takia prinsessalla on paha äitipuoli? Olen kiitollinen, että elän tällä vuosituhannella, tässä sivistysvaltiossa, jossa sektiolla voidaan pelastaa lapsia, jotka muuten jäisivät syntymättä. Ja toisaalta myös äitejä – vaikka sektioon liittyykin edelleen riskejä myös äidille. Kehitysmaissa pysähtyneet synnytykset ovat yksi suuri äitikuolemien aiheuttaja.

Myös isäni ja setäni ovat syntyneet sektiolla. Ensinnäkin, miettikää, siis yli 40 ja 50 vuotta sitten, hieman alkeellisimmilla vermeillä kuin nykyään! Toiseksi, vaikka olen syntynyt normaalia tietä (jopa viikkotolkulla ennen laskettua aikaa), puuttuuko minulta synnyttäjän geeni? Ja jos näin on, voiko olla mahdollista, että ihmislaji kehittyy lopulta niin, että sektiosta tulee pääasiallinen synnytystapa? Suomessa sektioiden osuus synnytyksistä oli vuonna 2005 15,7%. Sitä ennen se oli jo kymmenen vuotta ollut suurin piirtein sama. Yhdysvalloissa sektiot ovat sen sijaan yleistyneet: 1996 synnytyksistä noin 20 % oli sektioita, kun vuonna 2004 osuus oli jo yli 29 %. Mutta siis me synnyttämään kykenemättömätkin saamme jatkaa sukua, joskin toistuvasti silvottava kohtu ei rajattomasti kestä ja aivan tyypilliseen oulunsalolaisen mallin mukaiseen yli kymmenen lapsen katraaseen ei kannata pyrkiä.

Jotkut kuulemma ovat katkeria, kun ovat joutuneet sektioon eivätkä ole kokemusta rikkaampia käytyään läpi luonnollista synnytystä. Kyllä minäkin olisin halunnut synnytyskertomuksen kerrottavaksi – ovathan ne naisten inttijuttuja (naiset voivat mennä armeijaan, mutta miehet eivät voi synnyttää). Mutta olisi aivan perverssiä synnyttää synnytyskokemuksen takia. Tässä jos missä lopputulos ratkaisee – eli kauan odotettu uusi perheenjäsen!

Aivan älytöntä keskustella siitä, onko sektiolla lapsensa saanut huonompi äiti kuin muut – siihen keskusteluun on kenenkään vatipään minua turha edes yrittää saada mukaan. Varhainen vuorovaikutus lähti molemmissa tapauksissa hienosti käyntiin, vaikka jouduinkin heräämössä pyörittelemään peukaloitani ennen kuin yhteiselo vauvan kanssa sai alkaa. Olen ottanut sen lyhyen ajan moninkertaisesti takaisin käärimällä palleroiseni sellaiseen lämpöön ja läheisyyteen, että tietävät tulleensa rakastetuiksi.

Minusta ei tule tässä elämässä synnyttäjää, eikä kätilöä. Olisi aika teennäistä näillä näytöillä lässyttää kenellekään, että ”kyllä se sieltä syntyy kun sen aika on”. Mutta jos joku  joskus tarvitsee mukaansa tukihenkilön sektioon, niin lähden mukaan mielelläni. Minun raskauteni ovat päättyneet onnellisesti ja lasteni elämät alkaneet onnellisesti sektiolla. On ihan yks hailee onko sektio ”hyvä tapa synnyttää” (minä en ajattele koskaan synnyttäneeni ketään) – joka tapauksessa sektio on aivan hyvä tapa syntyä!

Viisi kuukautta sektiosta. Nostan pienen, puoliunessa ähisevän tyttäreni rinnalleni. Mikään metallinmakuinen kylmä lääketiede ja sen leikkausveitsi eivät muuta sitä tosiasiaa, että syntymä on käsittämätön asia, aina. Elämä on ihmeellistä, ja tämä pieni tytär tässä on ihme.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen